Kirja: Ellen White – Suuri taistelu

Suuri taistelu (alkuperäinen nimi <em>From Here to Forever</em>) on amerikkalaisen Ellen Gould Whiten kirjoittama hengellinen teos.

En löytänyt varmaa tietoa milloin kirja on ensimmäisen kerran julkaistu, mutta ilmeisesti alkuperäinen teos on nähnyt päivänvalon kirjan muodossa ulkomailla vasta vuonna 1982. Tämä tuntuu omaan korvaani hieman erikoiselta, sillä Ellen White itse kuoli jo vuonna 1915 (lue täältä), mutta ainakin tämä lukemani painos on vuodelta 2015 ja sen on kustantanut Media7 Julkaisut. Sivuja kirjassa on 446, vaikkakin sivu 428 on viimeinen varsinainen sivu ja loput on lähteitä ja liitteitä.

Suuri taistelu kertoo monista historiallisista tapahtumista ja niissä toimineissa hengellisistä vaikuttimista. Esimerkiksi teoksesta löytyy paljon juttua katolisen kirkon epäterveistä ja suorastaan vaarallisista opeista ja toimintamalleista historiassa, protestanttisuuden alkuvaiheista, Lutherin ajamasta uskonpuhdistuksesta ja protestanttisen suuntauksen kasvusta ja paljon kirjassa on kerrottu myös adventtikirkon historiaan vaikuttaneista tapahtumista.

Mikäli Ellen White – tai Ellen G. White kuten hänestä monesti kuulee puhuttavan – ei ole tuttu lainkaan, on häntä yleisesti seitsemännen päivän adventistien piireissä pidetty profeettana. Whiten oma vaikutus ilmeisesti adventtikirkon historiassa on alussa ollut vähäistä sillä teologiset suuntaviivat on muodostunut jo ennen hänen vaikutustaan, mutta myöhemmin hänen kirjoitukset ovat nousseet arvostetumpaan asemaan ja Raamatun Sanoma -vihkossa (lue täältä) on todella paljon viittauksia hänen kirjoituksiinsa.

Raamattua (+ toki myös jonkin verran Koraania, Mormonin kirjaa yms.) lukuunottamatta en ole muistaakseni aikaisemmin lukenut mitään hengellistä tai teologista kirjallisuutta joten on hieman vaikea sanoa suoraan mitä mieltä tyylillisesti tästä kaikesta olin. En siis tiedä tämän tyylilajin kirjoja enkä osaa peilata oliko tämä tavallinen vaiko tavallisuudesta poikkeava omassa lajityypissään, onko näissä normaalistikin kerrottu paljon historiaa ja Raamatun tulkintoja vuosien varrelta.

Kuitenkin kokonaisuutena pidin tästä teoksesta. Siinä oli paljon tekstiä jonka kautta opin historiaa eri suuntauksista, sain paremmin ymmärrystä mistä juontaa juurensa monien kohtalaisen negatiivinen asenne katolilaista opetusta kohtaan sekä ilahduttavasti sai lukea myös niistä maailmanlopun ennustuksista joihin milleristit uskoivat ja jotka nyt jälkeenpäin on helppoa tietenkin huomata menneen selvästi pieleen. Pidän siitä että historian tapahtumista kerrotaan turhia kaunistelematta, olipa ne sitten hyviä tai huonoja. Pieleen menneet lopun ajan ennustukset ovat osa historiaa jota milleriläisillä on ollut eikä sitä ole tarvetta kaunistella.

Koska kyseessä on hengellinen teos, on kirjassa paljon myös sellaista mistä on vaikea sanoa juuri mitään. Se joko on niin, tai sitten ei. Esimerkiksi enkelien läsnäolo erilaisissa historian hetkien tapahtumissa on asia mitä en voi todistaa puolesta enkä vastaan joten ne joko uskoo tai sitten ei. Kuitenkaan mitään sellaista ei kirjassa pistänyt ainakaan itselläni silmään mistä olisi tullut tunnetta että kyseessä olisi harhaoppi tai eksytys Raamatun sanomaan peilattuna, joten en näe mitään syytä miksi en tutustuisi jatkossa Whiten muuhunkin kirjallisuuteen.

Kirja: Minna Canth – Anna-Liisa ja muita teoksia

”Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli autuutta!” (Ote teoksesta Hanna, s. 327).

Kotimaisen kirjallisuuden merkittävimpiin näytelmäkirjailijoihin kuuluvan Minna Canthin Anna-Liisa ja muita teoksia on kokoelma teoksista joita on julkaistu alunperin vuosien 1882-1895 välitä.

Mukaan kirjaan on mahtuneet Murtovarkaus, Työmiehen vaimo, Köyhää kansaa, Hanna, Kauppa-Lopo, Papin perhe sekä Anna-Liisa. Wikipedian artikkelista voi käydä katsomassa mitä muita teoksia Canthilta on julkaistu noidenkin vuosien aikana (lue täältä) joita ei näihin samoihin kansiin ole kuitenkaan julkaistu.

Ennen näiden tekstien lukemista en ollut Minna Canthin teksteihin perehtynyt, mutta onneksi tämäkin aukko sivistyksessä on nyt paikattu sillä pääsääntöisesti pidin Canthin tarinoista niin kielellisesti kuin myös tarinallisesti.

Tarinallisesti teokset ovat monilta osiltaan hyvin tummanpuhuvia ja synkkiä eikä niissä elämän aurinkoiset hetket pääse lukijaa liiaksi saattelemaan onnen ja autuuden niityille. Välillä kun toivon kipinä on ottaa tuulta alleen on pian vesisade jo senkin liekin nopeasti sammuttanut ja jättänyt jäljelle vain savuavan raunion. Mukaan tarinoihin mahtuu niin pahankurisia ja väkivaltaisia juoppoja, suhteettoman kovan kurin omaavia isähahmoja joita omat lapsensakin joutuvat pelkäämään, nälän näkemistä, pettyneitä lupauksia rakkaudesta sekä mielenterveyden pettämistä elämän raskaan ikeen alle.

Ilahduttavasti mukana oli myös kristillistä sanomaakin ja hetkiä joissa vaikean ja epätoivoisen tilanteen myötä tarinan protagonisti saa kokea Jumalan armon, anteeksiannon ja rakkauden. Olin yllättynyt että Canthilla oli uskon ja uskonnon läsnäolo niinkin vahvasti tarinoidensa sivuilla esillä kuin mitä se oli. Toki toisilla tarinoiden hahmoilla käsitys uskosta tai ehkä enemmänkin tavasta jolla uskoa ei aina ollut niin positiivissävytteinen, mutta pidin siitä kuinka esimerkiksi Papin perhe -teoksessa pastorin ja hänen poikansa välisissä dialogeissa pohdittiin uskonnon ja yhteiskunnallisten asioiden kehityksen vaikutusta ja niiden välistä konfliktia.

Ensimmäisellä lukemalla eniten itselleni kolahtivat tarinat Köyhää kansaa, Papin perhe sekä Anna-Liisa. Vaikka mikään teksteistä ei ollut huono ja jokainen oli lukemisen arvoinen jätti Hanna silti kaipaamaan jotain hieman enemmän. Syy tähän voi olla myös siinä että jostain syystä lukeminen oli pitkän aikaa tauolla ja kun vihdoin palasin tähän tarinaan viikkojen jälkeen oli osa tarinasta jo unohtunut eikä kokonaisuus jättänyt niin vahvaa kokemusta kuin muut. Mene tiedä.

En ole itse perehtynyt Canthin teosten aikakauden maailmankuvaan ja aikakauteen Suomessa työläisten perheiden oloissa, mutta mikäli teoksissa kuvataan edes etäisen aidosti avioliittoa, miesten ja naisten välisiä suhteita sekä ympäröivän yhteiskunnan arvomaailmaa on elämä ollut varsin karua, ainakin mikäli sitä peilaa nykyisen liberaalin maailmankuvan ympäröivässä maailmassa omien konservatiivisten arvojenikin lävitse.

Karkeasti tiivistäen Canthin teosten maailmankuvassa on ominaista että miehet ryyppäävät, antavat naisille lupauksia joita sitten rikkovat, monet heistä ovat aivan järkyttäviä junttimaisia sikoja muutenkin niin sanoissa kuin teoissaankin ja hyvän miehen kriteerit täyttyvät jo siinä jos ei kovin usein vaimoaan lyö humalaspäissään remutessa. Tarinoissa suorastaan huutaa epäoikeudenmukaisuuden tukahdettu ääni jota lukiessa voi vain toivoa että tämänkaltaisia elämänkohtaloita ei kukaan joutuisi kokemaan. Tietenkin kuvaukseni on kärjistetty, mutta tällainen mielikuva teoksia lukiessa kuitenkin itselleni syntyi.

Teosten kantaaottavuus ja ajatuksia herättävät piirteet on tehty tasapainoisesti tarinaan olennaisesti kuuluvalla tyylillä eivätkä ne tunnu rasittavalta paatokselta. Nykykultuurin perspektiivistä kastottuna kirjoissa nähtävä naisten huonon aseman kuvaus on tehty siten että se saa epäoikeudenmukaisuudellaan tuntemaan ärsytystä tarinan asenneilmapiiriä ja sen monia mieshenkilöitä kohtaan.

Kokonaisuutena Minna Canthin Anna-Liisa ja muita teoksia on hyvä ja lukemisen arvoinen teos niin kirjallisesti, kulttuurillisesti kuin myös sen tarinoiden sisältämän yhteiskunnallisen kantaaottavuuden vuoksi.

Kirja: Sidney Lumet – Elokuvan tekemisestä

Edesmenneen amerikkalaisen elokuvaohjaajan Sidney Lumetin teos Elokuvan tekemisestä joka alkuperäisellä nimellään tunnetaan Making moviesina on vuonna 2004 ilmestynyt kirja joka käsittelee otsikkonsa mukaista aihetta. Teoksessa on varsinaisen sisällön sivuja 255 ja lisäksi lopusta löytyy liitteinä Sidneyn uran tuotoksia niin elokuvien, television kuin teatterinkin saralta. Kirjan on julkaissut Like-kustannus.

Kannen tekstiin on siteerattu luultavasti tunnetuinta elokuvakriitikkoa Roger Ebertiä joka on antanut kirjasta positiivisen kuvauksen joten oli mielenkiintoista päästä tutustumaan tähän kirjaan myös itse.

Kirja käsittelee elokuvan tekemisen eri vaiheita. Vaikka teoksen sisältö on monessa mielessä tekniseltä osaltaan nykymittakaavassa jo hieman vanha eivätkä monet kirjassa kuvatut filmin käsittelyyn liittyvät asiat enää päde Hollywoodinkin siirrytty pääpiirteittäin digitaaliseen maailmaan, on tämä teos silti sellainen mikä on ehdottomasti lukemisen väärti jokaiselle elokuvien tekemisestä kiinnostuneelle.

Lumet kuvaa elokuvan luomisen prosessin eri vaiheita käsikirjoituksesta lopullisen teoksen valmistumiseen saakka monipuolisesti mutta kuitenkin viihteellisesti ja helppolukuisesti. Helppolukuisuus ja viihteellisyys onkin tämän kirjan suuri vahvuus sillä aihepiiri on sellainen että siitä olisi erittäin helppoa kirjoittaa teos jonka kuivuudesta Saharakin saisi arvoisansa vastuksen. Sujuvan kerronnan ja kepeän humoristisenkin vivahteensa ansiosta teoksen lukeminen on helppoa jokaiselle aiheesta edes yleisesti pitävälle, ei ainoastaan kovan luokan elokuvafriikeille.

Mikäli tämän tekstin lukijalle ei ole tiedossa oma suhteeni elokuviin on hyvä avata sitä ensin hieman jotta arvioni kirjasta voi suhteuttaa edes jonkinlaiseen perspektiiviin. Oma kiinnostukseni elokuvia kohtaan on useampitasoinen. Olen kiinnostunut elokuvista niin katsojana, arvioijana (kuten täältä blogista voi lukea joka lauantai arvosteluita) kuten myös harrastelijatekijänä joka haluaa kehjittyä tekemään parempia lyhytfilmejä. Ensisijaisena päämääräni lyhytfilmienkin tekemisessä on kehittyä kuitenkin tekemään omaan musiikkiini musiikkivideoita, jonka jälkeen päämäärä tietenkin siirtyy uusiin haasteisiin kun pääsen ensin tuohon saakka.

Tätä taustaa vasten arvioiden kirjan anti oli jokaista mielenkiintoni aluetta tukeva. Se antoi käsitystä millaista on tehdä isoa elokuvaa, mitä kuvauspaikalla tapahtuu, mitkä asiat ottavat aikansa ja millaisia haasteita matkalle tulee sekä tietenkin mitkä asiat maksaa ja miksi. Lisäksi kirjasta sai hyvin käsitystä myös Lumetin tavasta ajatella kamerakulmien ja värien käyttöä. Erityisesti näistä kerrotuista taiteellisista ratkaisuista ja niiden merkityksistä sain itsellenikin uusia näkökulmia elokuvien arvointiin sekä omiin lyhytfilmeihin.

Kokonaisuutena Elokuvan tekemisestä on lukemisen arvoinen teos jokaiselle harrastajalle joka on kiinnostunut syventämään ymmärrystään elokuvasta taidemuotona niin katsojana kuin tekijänäkin.

Kirja: J.K. Rowling – Harry Potter ja viisasten kivi

Yli 20 vuotta on kerennyt vierähtämään jo siitä kun ensimmäinen Harry Potter -kirja näki päivänvalon mutta lahjakkaasti olen tähän saakka onnistunut kyseiset kirjat jotenkin väistämään. Vuosia sitten koetin tätä sarjan ensimmäistä Viisasten kivi -teosta lukea mutta jostain syystä – luultavasti ajankäytön vuoksi – kyseinen kirja jäi lukematta vielä hyvinkin moneksi vuodeksi. Kesän loppuvaiheilla hankin tämän omaksi Suomalaisesta kirjakaupasta siinä toivossa että kirjan saisin joskus aikaiseksi lukea ja nyt uudet työt aloittaneena olen käyttänyt junamatkat tehokkaasti ja ottanut selvää mistä on pienet Tylypahkalaiset tehty.

Harry Potter ja viisasten kivi eli alkuperäiseltä nimeltään Harry Potter and the Philospher’s stone on brittiläisen J. K. Rowlingin kirjoittama fantasiakirja vuodelta 1997. Suurta suosiota nauttineessa Harry Potter -kirjasarjassa on julkaistu yhteensä seitsemän kirjaa ja niiden pohjalta on myös tehty kahdeksan elokuvaa. Elokuvat olen aikaisemmin itsekin katsonut ja niistä kovin pitänyt joten sitä suuremmalla syyllä oli hyvä paikata aukkoa sivistyksestään ja antaa kirjallekin mahdollisuus.

Mikäli Harry Potterit eivät ole tuttuja niin lyhyesti tiivistäen siinä kerrotaan nuoresta orvosta pojasta (jonka nimen saatte itse koettaa arvata!) joka saa kuulla olevansa velho. Hän on kasvanut tavallisten ihmisten, jästien, parissa joten tämänkaltaisen tiedon selville saaminen muuttaa kovasti Harryn elämää. Harry pääsee noitien ja velhojen kouluun Tylypahkaan jossa hän saa tärkeitä oppeja velhouden maailmaan. Velhokoulussa ollessaan Harry ja uudet ystävänsä Ron ja Hermione saavat selville että koulun syövereissä on piilotettuna legendaarinen viisasten kivi joka vääriin käsiin päästynä voisi olla todella vaarallinen esine. Tietenkin nuo väärät kädet ovat havittelemassa kyseistä taikaesinettä joten Harry kumppaneineen joutuu toimimaan ennen kuin mitään katastrofaalista pääsee tapahtumaan.

Omaan makuuni tämä oli varsin viihdyttävä kirja. Tarina on hyvin kerrottu ja se on mielenkiintoinen, kirjallinen tyyli on mukavan kuvaavaa mutta ei käy kuitenkaan junnaamaan missään vaiheessa ja hahmot ovat tarpeeksi persoonallisia pitääkseen yllä mielenkiintoa heidän edesottamuksiaan kohtaan. Pidin myös siitä kuinka epäilykset ja todellisuus eivät aina kaikin paikoin lopulta kohtaakaan ja lukijaa on saatu johdatettua hyvällä tapaa harhateille hyvin pitkän matkan verran.

Viihdyttävä teos. Täytynee siis jokin päivä lähteä etsimään seuraavakin osa jostain käsiini 🙂

Kirja: Misantropian historia

Misantropian historia on kustannusosakeyhtiö Savukeitaan vuonna 2013 julkaisema teos jonka on toimittanut Juri Nummelin. Teoksessa on sivuja 283 joista toki osa on lähdeluetteloita ja muita vastaavia.

Kirja koostuu useamman eri kirjoittajan kirjoituksista misantropiaan liittyen. Mikäli misantropia ei terminä ole tuttu tarkoitetaan sillä kirjan takakannen selkeän ja hyvän kuvauksen mukaan inhoa, epäuskoa tai vihaa ihmislajia kohtaan. Aihepiiri ei siis sinänsä ole mikään kovin iloinen, mutta kuitenkin varsin kiehtova sillä historiallisista kuvauksista ihmisvihaajista saa aina jonkinlaista perspektiiviä ihmisyyteen ja ihmiskuntaan ja siihen että ei ole mitään uutta alla auringon.

Teksteissä käydään läpi ihmisvihaa ja ihmisvihaajia tai ainakin sellaiseksi helposti miellettäviä ajattelijoita Ateenassa, vilkaistaan Markiisi de Saden sairaiden tekstien suhdetta misantropiaan, pohditaan dekkarikirjallisuutta ja käydään monien tunnettujen yksilöiden näkemyksiä läpi.

Onpa omaksi luvukseen myös päässyt analysointi norjalaisen black metal -kulttuurin pimeät 90-luvun tapahtumat kirkonpolttoineen, tappoineen ja itsemurhineen päivineen. Lisäksi kirkonpoltoista ja bändikaverinsa murhasta tuomitusta yhden miehen Burzum-yhtyeessä vaikuttavasta Varg Vikernesiä ja hänen maailmankuvastaan on kirjoitettu teoksessa pintaraapaisun verran.

Kokonaisuutena teoksesta jäi monin osin positiivinen kuva sen synkästä aihepiiristä huolimatta. Kirja oli monilta osiltaan hyvin kirjoitettu, se kertoi monien historiallisten henkilöiden filosofiasta ja toimintamallista joista on helppoa löytää haitallisia aineksia aikakautensa yhteisöä ajatellen ja siten on omiaan antamaa ymmärrystä sille että ennenkään ei kaikki ole ollut paremmin vaikka helposti moisen romantisoidun mielikuvan haluaakin rakentaa mieleensä.

Järjettömän typerää mutkat suoriksi vetämistä

Hyvistä puolistaan huolimatta teosta paikoitellen lukiessa meinasi naama sulaa totaalisesti joidenkin kirjoittajien naiiviin populistiseen mutkat suoriksi -päättelyyn. Esimerkkinä toimikoon vaikkapa kappaleessa Viheliäisin luontokappale olevat typerät ja tarkoitushakuiset perpsektiivittömät niputtamiset.

”Jotenkin nämä tyypit löytävät toisensa: Pentti Linkola, Theodore Kaczynski ja heidän jäljessään kulkevat James Hirvisaari, Timo Hännikäinen, Henry Laasanen, Jussi Halla-aho. Jokainen näistä on pohjattoman tyytymätön. Syy on milloin teknis-teollisessa kulttuurissa, yhteiskunnassa tai demokratiassa, milloin suvaitsevaisuudessa, ihmisoikeuksissa, liberalismissa, feminismissä tai maahanmuutossa. Yleensä kaikissa näissä. Tästä systemaattisesta ihmisvihapropagandasta on enää todella lyhyt askel Andres Behring Breivikiin. Jos ihmisvihaajien osoittamat ongelmat ratkaistaisiin, he alkaisivat vihata jotain muuta. Heille vihaaminen ja kauna ovat itseisarvoja, modus operandi, liikkeelle paneva voima. Ihmisviha on heille vain henkinen pelastusvene, väline, joka antaa tyhjälle elämälle merkityksen. (s. 222)

Tässä vaiheessa lukiessa joutui melkein jo miettimään onko kirjoittaja koskaan lukenut listaamiensa henkilöiden näkemyksiä vai miten ihmeessä hän saa niputettua täysin eri asioista puhuvat ja eri asioita kritisoivat ihmiset yhdeksi nipuksi ja pääteltyä mutkat suoraksi vetäen että enää ei ole pitkä matka Breivikiin. Ei helvetin helvetti etten paremmin sanoisi.

Mikäli blogin lukijalle kyseiset henkilöt eivät ole tunnettuja on Pentti Linkola yleesä monen – itseni mukaan lukien – mielestä jyrkät näkemykset omaava luonnon pelastumisesta puhuva kirjailija jonka näkemykset ihmisistä ei ole kovin positiiviset. Theodore Kaczynski on tunnetumpi nimityksellä Unabomber, matematiikan tohtori joka lähetteli vuosien aikana useita kirjepommeja ja aiheutti kolmen ihmisen kuoleman ja 23 haavoittumisen. James Hirvisaari on entinen kansanedustaja jonka maahanmuuttonäkemykset ovat aiheuttaneet kohuja, Timo Hännikäinen on runoilija ja esseisti joka on myös ainakin Wikipedian mukaan kansanmielisen Sarastus-lehden päätoimittaja ja yksi perustajista.

Henry Laasanen on tunnettu kirjoituksistaan miesten tasa-arvosta ja negatiivisesta suhtautumisesta feminismiin ja Jussi Halla-aho on kansanedustaja joka on tullut tunnetuksi nykyisenkaltaisen maahanmuuton kritisoinnissa. Andres Breivik sitä vastoin teki terrori-iskun norjassa jossa menehtyi 77 ihmistä.

Olisi mielenkiintoista ollut kuulla miten kirjoittaja on saanut nämä kaikki aivan eri asioista kantaa ottavat ihmiset niputettua yhteen ja samaan kasaan ja pääteltyä että tästä ei ole enää pitkä matka Breivikiin. Tai muutenkaan miten nämä liittyvät ihmisvihaan? Onko kirjoittajan mielestä maahanmuuton tai feminismin kritisointi aivan askeleen päässä siitä että alkaa lähettämään pommeja ja suunnittelee massiivista terrori-iskua? On vaikea ymmärtää kuinka mustavalkoisessa maailmankuplassa täytyy elää että voi edes päätellä jotain tällaista.

Muutenkin kaikkien edellä mainittujen niputtaminen yhteen ja samaan sakkiin ja se jälkeen heidän leimaaminen pohjattoman tyytymättömäksi ihmisvihaajaksi kuulostaa olevan vain perinteistä mustavalkoista ja perspektiivitöntä holier-than-thou -ajattelua missä ihmiset jaetaan ”heihin” ja ”meihin” jossa tietenkin ”ne muut” ovat pahoja ja ajattelevat pahoja ja ovat valmiita vaikka mihin pahaan kuten Breivik.

Samoin edellisessä kappaleessa tökkii vahvasti esillä oleva keittiöpsykologia. Jos ongelmat ratkaistaisiin, he alkaisivat vihata jotain muuta – perustuen mihin? Ajatus on aivan yhtä järjetön kuin väittäisi että jos näitä henkilöitä ei olisi, olisi kirjan kappaleen kirjoittaja vain vihaamassa ja niputtamassa joitain muita kirjoittajan jumalaisen korkeamman ja paremman moraalin näkökulmasta omaavia vääristä näkemyksistään.

Samoin kohta missä kerrotaan että näille henkilöille on kauna ja viha itseisarvoja menee niin uskomattomaan typeryyteen että ei riitä ymmärrys edes hyvällä tahdollakaan. Tämänkaltaisien väitteiden taustalle olisi kiintoisaa kuulla jotain konkreettisia perusteluita ja psykologisia analyysejä eikä pelkästään fiilispohjaisia ”musta nyt vain tuntuu tältä” -heittoja sillä niistä syntyy lukijana vain mielikuva että kirjoittajalla on jotain henkilökohtaista kaunaa näitä henkilöitä kohtaan.

Erityisesti kohta missä kerrotaan että ihmisviha on heille vain henkinen pelastusvene joka antaa tyhjälle elämälle merkityksen saavuttaa absurdiudessaan jo niin koomiset mittasuhteet että ei tiedä pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. Asia tuntuu absurdilta siksi, että kirjoittaja ei millään muotoa avaa perusteluita tähän. Mistä hän tietää näin monen eri ihmisen elämän merkityksen tunteen? Olettaako kirjoittaja jo siis senkin että kritisoimillaan henkilöillä on tyhjä elämä ja he kokevat vihaa vain saadakseen tyhjään elämäänsä jotain merkitystä? Mihin tämä ajatus pohjautuu? Onko hän käynyt kyselemässä heiltä että onko heidän elämässä jonkin tarkoitus vaiko ei ja saavatko he siihen tarkoitusta ”ihmisvihalla”?

Tai miksi kirjoittaja ei nyt samantien avaa tarkemmin millä tapaa on hänen mielestää ihmisvihaa vastustaa erinäisiä asioita, erilaisia arvoja ja erilaisia maailmankatsomuksia, uskomuksia ja uskontoja? Vai onko tästä kaikesta pääteltävä yhtä mutkat suoraksi menevällä ajatteluketjulla että kirjoittaja itse on samanlainen misantrooppi jonka tyhjään ja tarkoituksettomaan elämään tulee tarkoitusta kun hän pääsee niputtamaan omassa paremmassa moraalissaan vääräuskoiset yhteen läjään ja voi vihata heitä ja saada sitä kautta sisältöä tyhjään elämäänsä?

Ja en edes halua alkaa lähteä kysymykseen eksistentialismista ja nihilismistä ja siitä että onko elämässä edes oltava mitään tarkoitusta ja jos ei ole, onko elämä muka sen huonompaa tai miksi se muka johtaisi ihmisvihaan. Tai siihen että jos elämässä pitää olla tarkoitus niin eikö se ole helposti vain pakokeino elämän kohtaamisesta sellaisena kuin se vastaan tulee ja joilla halutaan kokea merkitystä kun ei voida kohdata sitä että kaikessa ei ole eikä tarvitse olla tarkoitusta? Ja muutekin, jos ihmisvihasta jotkut muka saisivat elämälleen tarkoituksen niin eikö se sitä vastoin ole osittain osoitus siitä että on vaarallisempaa kaikille että ihmisillä on pakonomainen halu kokea elämässään merkitystä ja tarkoitusta jos sen ilmenemismuodot aiheuttavat vaarallisia piirteitä muille?

Ilman tämänkaltaisia typerän omassa erinomaisuudessa piehtaroimisten ja muiden ”vääruskoisten” demonisoinnissa ja heidän pahuuden näkemistä omien vahvasti värittyneiden arvojen läpi (ellei vika ole ainoastaan kirjoittajan kyvyttömyydessä ilmaista ajatuksiaan selkeämmin) olisi tämä teos ollut paljon parempi.

Onneksi suurin osa kirjan teksteistä oli neutraalimpia ja analyyttisempiä joten kokonaisuutena Misantropian historia oli lukukelpoinen ja mielenkiintoinen teos.